Sanktiot jalkautuivat kirjakauppaan // A whole new scale for sanctions

Kuka sanoi, että sanktioita voivat asettaa vain valtiot? Pietarissa sijaitseva englanninkielinen kirjakauppa Anglia on lähtenyt mukaan leikkiin ja ilmoittaa ovessaan asettaneensa sanktioita, joissa kielletään presidentti Barack Obaman pääsyn kirjaostoksille jäätelön tai koirien kanssa sekä ilman niitä. 

"The administration of Anglia has imposed sanctions: It is not allowed for the president of the USA to enter the bookstore with ice cream, dogs, or without them"

Tottahan toki Anglian oma anglitskin lista on hyvin symbolinen: herra Obama on kirjakaupan julisteen kautta varmaankin enemmän läsnä kuin olisi koskaan ollut ilman sitä. Valtameren takaisen Barack Obaman lisäksi sanktio onnistuu paikallistamaan maailmanpolitiikan virtaukset sekä osaltaan politisoimaan kaupallisen tilan. Ajatuksissani hieman hykertelen tätä minulle avautunutta tapaa normittaa kaupunkitilaa, vaikka toki toivoisin noiden normien toimivan enemmän mahdollisuuksien tarjoamisen kuin poissulkemisen kautta. Entä jos useampikin innostuisi kommentoimaan julkisen tilan kautta ajatuksiaan päivän polttavista kysymyksistä tilankäytön ja sen normittamisen avulla?

Tämä on mielenkiintoinen kysymys, sillä julkisessa tilassa, erityisesti tiiviissä kaupunkiympäristössä jo tilan symbolinenkin muovaaminen vaikuttaa siihen miten muut kaupunkilaiset suhtautuvat tilaan, käsittävät itsensä ja oman asemansa siinä ja valitsevat päivittäiset reittinsä. Kun ihmisillä on oikeus ja halu muovata kaupunkiaan, millaiseksi se muodostuu? 

//

Who ever thought that the sanctions are a business that only the most powerful in the world can run? 

This cosy bookshop for English-language literature in the heart of historical St. Petersburg has taken its own small step from mere commercial occupation of space toward existence in a more political form: the administration announces sanctions against President Obama. I doubt that this symbolic entry restriction will require any extensive border-control measures, but it could well have an impact on the way people may choose to shop their English-language literature. 

Could you imagine more inhabitants, visitors, shopkeepers and other entrepreneurs communicating also other issues of note through new definitions of space and its normative use? An interesting idea perhaps even though, in this ideal world of mine, I'm more of an in- than exclusion kind of homo sapiens. 

Konsertissa // On hearing the most beautiful music

Tänään täytyy kirjoittaa hieman musiikista. Tai oikeastaan soittajasta. Sattui nimittäin sellainen juttu, että hikisenä aamutreeneistä kävellessäni ohitin alikulkutunnelissa katusoittajan. Vanha mies, ehkä seitsemänkymmenen, soitti viulua. Olin unohtanut vakiovarusteeni mp3-soittimen kotiin, joten erotin soiton jo portaita laskeutuessani. Ja millaisen soiton! Mies ei ollut pelkästään taitava, hän oli lumoava: hallitsi viululla ja jousella koko tunnelia, täytti sen päästä päähän ja seisoi itse siinä keskellä, silmät kiinni soittaen.

Pääsin tunnelin puoliväliin pelkän hämmästyksen voimasta, mutta kun näin vanhan kumaran mummon vievän soittajan hattuun sadan ruplan seteliä, minulta pääsi kuulkaas rehellinen itku. Kyllä, niin kuin aikuistuneilla sukulaisnaisilla häissä konsanaan. Siinä minä sitten vollotin naama punakkana treenistä ja nyrkkeilyhanskat repussa. Varsinainen kovis.

Klassinen musiikki on minulle kuin ranskan kieli: kaunista, tunteellista, ehdottomasti nautinnollista kuunneltavaa, mutta juuri mitään siitä en ymmärrä. Siitä etteikö viulisti ollut taitava ei kuitenkaan ollut epäilystäkään: soitosta kuului vuosien ja vuosikymmenten kokemus. Takaisin kadulle noustessani ja nenää niistäessäni, bussimatkalla ja vielä kotonakin pääni jauhoi: miksi kukaan noin taitava soittaa tunnelissa? Ovatko nivelet jo liian vanhat konserttisaleille? Onko eläke liian pieni, kotona liian yksinäistä?  Vai kenties: halusiko hän vain soittaa meille joillekuille onnekkaille, luoda itse yleisönsä, tulla kuuntelijoiden luokse?

Jos nyt voisin palata aamuun, jäisin vielä kuuntelemaan ja kysyisin mieheltä mitä hän soittaa. Ehkä laittaisin hattuun vähän enemmän kolikoita, mutta ennen kaikkea kiittäisin esityksestä. Ja sitten ottaisin hänen kanssaan selfien ja liittäisin tähän kirjoitukseen.  Harmi, että aikakonetta ei ole keksitty. Ehkä hän soittaa huomennakin?

//

An old man playing violin in an underpass made me weep with joy this morning; I’ve never heard anyone playing with so much soul! Major danger for poker face to forget your mp3 player at home. Guess I should unplug more often, I'm missing out on like... a world. 

If I could go back in time I’d say thank you, definitely take a selfie with him and post it here. 

Oh yeah, I know I said unplug.

Mitä täällä näkyy? // Bits of Crimea on the streets of Moscow

-Näkyykö Ukrainan kriisi Moskovan katukuvassa? 

-No näkyy jos katsoo ensin internetistä missä ja milloin. 

Suomalaisen tuttavani kanssa käymäni dialogi on jostain kevään alkupuolelta, ajalta, jolloin ihmiset vielä tahoillaan pelkäsivät tai toivoivat jonkun puraisevan Krimillä seikkailevaa Putinia. Tuolloin Moskovassa havaitsemani Ukraina oli läsnä lähinnä mediassa, ihmisten puheissa, protestoivien ihmisten lipuissa ja “ei sotaa Ukrainaan”- kylteissä (ennen kuin OMON:in taksit veivät ne ja niitä kantaneet ihmiset piiloon). Näiltä merkeiltä pystyi halutessaan välttymään ilman suurempaa vaivannäköä.

Kulttuurinen herkkyyteni ei ole edelleenkään tarpeeksi virittynyt näkemään pysyvämpiä merkkejä itse Ukrainasta, mutta samalla kun yandex.ru  piirsi karttaansa Venäjän valtion rajan uudelleen pohjoisen Mustanmeren tienoilta, myös Moskovan katukuvaan alkoi ilmestyä  noin kerrostalon (tai ainakin kioskin) kokoisia viitteitä eräästä kotimaan kuvastoon siirtyneestä rantalomakohteesta.

Kas näin:

“Krim ja Venäjä, yhdessä ikuisesti”.  Tämä katutaide ei hienostele abstraktiudellaan.

// 

 “Crimea and Russia - together forever”. Emotional geopolitics at the centre of Moscow.

Mielenkiintoista, muutoin hyvin disneymäistä tunnelmaa rikkovaa näkökulmaa tuo tuntemattoman sankarin lisäys vierastyöläisistä, jotka kuvassa maalaavat tietään vapauteen, k svobody. Valitettavasti tämä mieltäni piristänyt yksityiskohta hukutettiin taustavärin siniseen hyvin pian kuvan ottamisen jälkeen. Venäjä on jälleen vailla säröjä.

Seuraavaan aiheeseen liittyvään posteriin lähes törmäsin. Kahdesti. Sen jälkeen opin väistämään: mainokset ovat vallanneet koko Moskovan keskustan. “Krim palautettiin, tuodaan takaisin myös ruuhkaton Moskova.” Suurin piirtein näillä sanoilla herra Shumsky pyytää allekirjoituksia aloitteeseen, jossa toivotaan katoavia kadunvarsiparkkeja takaisin Moskovalaisten autoilijoiden käyttöön. En varsinaisesti hahmota, kuinka lisääntyvä kadun varteen pysäköinti poistaa ruuhkia, mutta ymmärrän, että Shumsky ei juurikaan kalastele nimmareita siltä joukolta, jonka mielestä uusin kuntaliitos ei varsinaisesti liity palauttamiseen. Krimin liittäminen Venäjän kansalliseen kuvastoon on siis tämän valveuttavan mainoksen perusteella ollut varsin onnistunutta, tai ainakaan toisinajattelijoita ei sisällytetä aktiivisten, kaupungistaan välittävien ihmisten joukkoon.

 

Ajatteliko herra Shumsky ohjata Mosovan ruuhkat Krimille?
//
Is Mr. Shumsky suggesting to fight congestion by resettling drivers with their cars from Moscow to Crimea?

//

The first picture is an example of art inspired by Russia’s recent territorial swelling towards some nice beaches of the Black Sea. The charming workers painting their way to freedom at the bottom of the wall were covered pretty soon after I took the picture, so I assume that instead of introducing complicated narratives or social criticism, the graffiti was meant to be yelling “shout up and rejoice”.

In turn, the social ad has faith in Muscovites’ agreement and satisfaction on the “return of the Crimea”. A head of an anti- traffic jam organisation is collecting signatures for appealing to the city government with a request to return parking lots on the capital’s streets. With a slogan “Crimea was returned, let’s return the congestion-free Moscow too”, he might be creating a kind of a dream come true- scenario with the help of the recent victory in Flag Race. Also, he believes in his campaign’s success strongly enough not to bother flirting with the voters who may be in favour of marking extra pieces of land for their Ladas and Range Rovers, but not that much into other sort of re-demarcation.